Kuuntele kolumni kirjoittajan itsensä lukemana
YLE Areenasta.
Joukkueurheilijoiden parempi maailma
Päätin 10-vuotiaana olla ensimmäinen donkkaava suomalainen naisten NBA:ssa. Suunnitelma ei toteutunut. Koripallo ja joukkueurheilu olivat silti osa elämääni yli kymmenen vuotta. Pelasin, valmensin, treenasin, pidin pöytäkirjaa ja möin pullia puoliajalla. Palloiluhalli oli toinen koti, jossa hilluttiin pallot kainalossa vailla sen kummempaa tekemistä. Lukioon mennessä kävi perinteisesti: pojat ja pileet alkoivat kiinnostaa enemmän kuin viidet treenit viikossa, pelit ja puntit päälle.
Harrastuksen lopettaminen on vielä nykyisestä elämäntilanteestanikin katsottuna elämäni vaikeimpia päätöksiä. Silloin irrottauduin vankimmasta ja vahvimmasta yhteisöstä, jollaista minulla on koskaan ollut.
Nyt sanon jotain, mitä ei ehkä pitäisi, sillä joku liikunnanvihaajanörtti luultavasti pahastuu. Mutta minun mielestäni kaikkien pitäisi harrastaa joukkueurheilua. Ihan oikeasti. Joukkueurheilijoiden maailma olisi parempi paikka. Kyllä kanssaihmisistä erottuvat kaiken maailman yksilölajien edustajat, jotka eivät ole tottuneet jakamaan palloa. Joukkueurheilija osaa toimia erilaisten tyyppien kanssa, koska kentällä on ollut pakko. Kaikista haisevintakin hujoppia on puolustettava ja ärsyttävimmällekin sählärille syötettävä. Se on pelin henki.
Pari vuotta sitten näin upean Porvoon Tarmo-dokumentin, joka nosti ihokarvat pystyyn koskettavuudellaan. Elokuva kertoo autenttisella otteella paljon joukkueurheilusta ja seuratoiminnasta Suomessa. Niin söpöä ja samalla surkuhupaisaa. Suurin osa kaikesta urheiluseuratoiminnasta perustuu talkoisiin, kotikutoisuuteen ja vapaaehtoisten ihmisten hyvään tahtoon tai sitoviin perhesuhteisiin. Tuulipukujen suhinassa ja lippispäisissä joukkueenjohtajissa on kuitenkin kätkettyä intohimoa lajiin.
Kävin jenkkireissulla katsomassa yliopistokoripalloa ja vaivuin vuosien koriksettomuuden jälkeen yhden pelin ajaksi adrenaliinin huminaan. Jatkoajalle mennyt matsi, hullaantunut opiskelijayleisö ja amerikkalaisena lisänä vielä epävireinen soittokunta ja cheerleaderit, jotka mielettömässä tahtotilassaan vetivät melkein samassa rytmissä. Peppu puutui epämukavalla muovipenkillä, mutta turistinakin tunsin oloni kotoisaksi.
Joukkueet ovat viimeisiä yhteisöllisyyden saarekkeita. Urheilu tarjoaa mahdollisuuden olla osa jotakin. Laumaeläimen sisimmässä on tarve kuulua joukkoon, vaikka tuo tarve onkin nykyihmisessä hautautunut individualistisen egobuustauksen alle. Urheiluyhteisö on turva, jossa ei tarvitse olla yksilö.
Jonathan Franzenin tuoreimmassa teoksessa koripalloileva Patty toteaa hyvin, että ”on mahdotonta yltää 88 prosentin tarkkuuteen vapaaheitoissa, jos ajattelee syvällisesti joka ikistä pienintäkin asiaa”. Ylianalysoidussa maailmassa on ihanaa astua rajaviivan yli primitiivisten viettien alueelle. Urheilukatsomoissa ja –kentillä on tilaa jollekin hyvin alkukantaiselle. Tunteet ovat aitoja, puhtaita ja helpottavan yksiselitteisiä. Ei tarvitse miettiä mitään muuta kuin peliä.
Yalen voittaessa Columbian toisella jatkoajalla, kahdella pisteen erotuksella, huomasin ajattelevani, että eihän kukaan suomalainen ole naisten NBA:ssa vieläkään kerinnyt donkata.
Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!
Tämä taisi hei tulla väärään paikkaan. Täällä on vain niitä, jotka isi vei liian pienenä ja ilman kypärää mäkihyppymäkeen.
Minäkin yritin joskus enimmillään kakkosdivaritasolla pompotella kehnolla menestyksellä. Jengi oli kyllä hienoa. Pari kuukautta sitten lähdin taas salille, intoilin liikaa ja sain polveeni nivelpussitulehduksen. Sitten onkin ollut taas sillä saralla hiljaisempaa.
Yhdyn pääasiassa näkemykseesi joukkuepelien hienoudesta. Yhteispeliä siellä junnuna oppii, mutta typeryyksiäkin tehdään, jos valmentajat sen sallivat.
Jonkinverran joukkue- ja yksilölajeja harrastaneena olen hieman erimieltä tästä filosofiasta. Toki moni joukkuelaji on niin kauan hauska, ihana ja kaikki superlatiivit kun olet lajissa hyvä. Kyllä ne heikommat lenkit savustetaan ulos, oli periaatteena Nuori Suomi tai ei. Tosin moni ymmärtää itse kävellä kentältä pois jos jatkuvasti on se heikoin lenkki.
Mutta urheiluseurojen rahoituksen puutteesta olen aivan samaa mieltä.
Hyvä kirjoitus! Liikunta on juuri se, mikä saa elämään.
Itse en vain ole joukkueurheilija. Aloitin tosin joukkueurheilun neljävuotiaana Viipurin Urheilijoissa ja lähes kaikki joukkuelajit tuli läpi käytyä. Jokin ei vaan siinä viehättänyt. Ymmärsin myöhemmin syyn. Minua otti pattiin, kun maalivahti päästi pallon, tai kiekon maaliin. Passari munasi lentopallossa ja syöttäjä hölmöili pesiksessä.
Tajusin, ettei minusta ole hyväksymään muiden törttöilyjä, joten siirryin yksilöurheiluun. Lajeihin, missä voitat tai häviät, mutta et voi syyttää häviöistä muita, mutta voit voitoista ottaa kaiken kunnian itsellesi.
Pääsiäsisenä sain turpaani taas. Mutta hymyilin Hyvinkään kirran neljännessä kerroksessa. Olin näet itse vastuussa häviöstä. En voinut nojata muiden pöljäilyyn. Itse olin huonompi.
Joukkueurheilussa suru ja voitto jaetaan jotenkin kollekiivisesti ja se on minulle vierasta. Teen mitä teen ja vastuu on yksin minun.
Reetta R;
"Nyt sanon jotain, mitä ei ehkä pitäisi, sillä joku liikunnanvihaajanörtti luultavasti pahastuu. Mutta minun mielestäni kaikkien pitäisi harrastaa joukkueurheilua. Ihan oikeasti."
Muuten hyvä mutta joukkuelajit ei sovi kaikille. Kaikki ei vaan saa siitä joukkuehengestä kiinni. Siksi olisi minusta hyvä että peruskoulussakin olisi mahd. monipuolisesti erilaisia liikunta ja urheilulajeja, mahdollisuuksien mukaan. Omassa koulussani oli liki aina tuota koripalloa, josta en pitänyt lainkaan. Se sai muutamat jopa inhoamaan ajatustakin liikunnasta ja keksimään moninaisimpia syitä livetä niiltä tunneilta lopulta :-)
Nimenomaan näin. Introvertit eivät voi yleensä sietää joukkuelajeja,(Minä suorastaan vihaan jääkiekkoa ja jääkiekkoilijoita) mutta silti niitä yritetään tuputtaa kaikille. Mutta sellainen on selostavien ekstroverttien maailma (joka iloisesti juurikin siitä painotuksesta johtuen on nopeutuvasti rapautumassa) ja yksiniittinen ja lapsiin homogeenisenä massana suhtautuva koulukaava.
Että se siitä hikijengin ihailusta. Joukkueopelaaja-ihmistyyppi kumartelee Beckhameille ja muille latvarosoille, vaikka kyseessä on viihteellisen PELIN pelaamisesta.
Hieno teksti kerta kaikkiaan!
Itse olen jättänyt koripallon kirjoittamisen ja valokuvaamisen myötä ja viihdyn sujuvasti kentän laidalla. Korikseen minulla oli liian vähän taktista osaamista ja hieman myöhäinen herääminen hienoon lajiin. Toki varmasti höntsäilymielessä voisi löytyä jokin porukka. Meinaa vain täällä Tampereen seudulla olevan toi junnutyö niin hyvin hoidettu, että on höntsääjätkin kovin taitavia.
Ainakin koululiikunna vika on se, että se on aivan liian suoritus- ja tuloskeskeistä. Liikunnassa voi oppia paljon muutakin kuin sen, kuka poikaporukasta heittää keihästä pisimmälle. Itse asiassa ne muut yhteisölliset taidot olisivat paljon tähdellisempiä yläasteella.
Reetan mielipiteeseen olen valmis yhtymään. Itse olen saman tyyppinen yksinpuurtaja kuin Tapio Oksanen, mutta olenkin löytänyt joukkueurheilun viidenkympin isommalla puolella, pari- ja muussakin tanssissa sekä koripallossa. Opin kyllä pompottamaan palloa yli 40 vuoden tauon jälkeen!
Nuorena tähdätään aina menestykseen, mutta sen vaiheen jälkeen pitäisi kaikilla olla mahdollisuus pelata jotakin joukkuepeliä kuntonsa sekä sosiaalisen kanssakäymisen vuoksi.
Kaikki sellaiset lajit ovat hyviä, missä saa panna omat voimavaransa likoon sekä pitkäkestoisesti että nopeina spurtteina ja osin jumppanakin. Se tekee hyvää kardiovaskulaariselle järjestelmälle, jonka hyvä kunto on terveyden edellytys. Pelaaminen on sekä hauskaa että vaihtelevaa, kun ei pelata voitosta eikä varsinaisesti lasketa edes pisteitä. Tunti kuluu nopeasti. Juuri sitä minä ainakin tarvitsen, jotta ylipäätään saan itseni liikkumaan. En ole mikään sauvakävelijätyyppi.
Nyt vain on niin, että salitiloja ei ole tarpeeksi, vaikka eläkeläisille sopii mikä vuorokauden aika tahansa.
Peliharrastuksesta keski-ikäiset ja vanhemmat ihmiset ovat valmiita ja kykyisiä maksamaan kunnon ohjauskorvauksen. Siinä olisi töitäkin paljon nykyistä useammille.
Kukas ryhtyisi ajamaan alalle lisää joukkovoimaa ?
Joukkueurheilu opettaa tiiminä työskentelyn salat. Joskin joukkuepelaajilla on usein liiankin kovat treenit. Ja se tuo mukanaan rangat huvitukset? Alkoholi on valitettava kompastuskivi pelaajille.
Kouluaikana pelasi lentopalloa, ja siinä sivussa heittelimme salissa koripallon vapaaheittoja. Ihan viivan takaa oikealla korkeudella olevaan koriin.
Tästä saankin aiheen kysyä Reetalta, tai joltain muulta. Itse heitin vaparit alakautta? Se herätti muissa hilpeyttä. Mutta hymy hyytyi, kun osoittautukin, että olin ylivoimainen ko. heitoissa? Heitin HETI alkuun noin 8/10 tuloksella koreja. Parhaimmillaan 10/10.
Miksi heitin niin hyvin sillä tavalla?Tietysti pelijännitys ja -väsymys puuttuivat.
Randy Pausch:n huippuluento "Really achieving your childhood dreams" (https://www.youtube.com/watch?v=ji5_MqicxSo) käsittelee osittain samaa asiaa. Vaikkei kaikista tulekaan urheilijoita, koko hommasta saa todella tärkeää oppia muuta elämää varten. Eikä sen tarvitse olla välttämättä edes joukkueurheilua. Kyllä yksilölajeissakin harjoiteltiin porukalla, ainakin kun itse lapsena urheilua harrastin.
Nopealla muistelulla harrastin lapsena ainakin salibandya, karatea, uintia, futista ja pihalätkää. Salibandyssa jopa kahden SM-mitalin verran. Kyllähän noista kaikista tarttui mukaan paljon tärkeää oppia, elämästä, ihmisistä ja vähän kaikesta. Lisäksi ei todellakaan vähäisimpänä, että miten pitää itsensä hyvässä kunnossa.
Kilpaurheilu loppui, kun pääsin musiikkilukioon ja soittohommat veivät voiton.
Tosi hieno kirjoitus Reettalta, kiitos:)
Tiedän ihan kokemuksesta asian olevan juuri noin, kun Reetta kirjoittaa. Meillä on ihan tässä kotipiirissä ihminen, joka on harrastanut korista jo ihan nuoresta saakka.
Hän pelaa edelleen. He käyvät joskus matseissakin pelaamassa. Hän on toiminut myös valmentajana nuoremmille koriksen pelaajille.
Tämä rakas pelaajamme ei ole pitkä, mutta tosi nopea ja sinnikäs. Siinä saa ihmeitä aikaan:)
Tuo "joukkuepeli" muovaa varmasti ihmisiä tajuamaan monia asioita koko jengin ja oikeastaan koko maailman osalta. Ne, joilla ei ole mitään motiivia tähän, ei ole myöskään kovin viisasta edes mennä mihinkään jengiin:)
Tällä meidän ihanasta rakkaastamme on todellakin tullut joukkuepelaaja. Heillä on jengin kanssa tosi hyvä henki keskenään ja pitävät paljon yhtä myös ihan koriskenttien ulkopuolellakin.
terveisin, Eeva
Kirjoita uusi kommentti
Kirjaudu tai rekisteröidy kirjoittaaksesi kommentteja
Kommentoi 11 kommenttia