Tarkoita, mitä sanot

Keväällä kohistiin epäisänmaallisuudesta, nyt tankeista ja sotilasjuntista. Erilaiset haukkumasanat, eivät niin mairittelevat lempinimet ja seksuaalivähemmistövitsit ovat myös nousseet tapetille. Mitä saa sanoa, kuka saa sanoa ja ennen kaikkea missä tilanteessa ja yhteydessä?

Vaikka julkinen keskustelu on hyvästä, on siinä myös huvittavia ja surullisia piirteitä. Kotimaan poliittinen kommunikointi on viime aikoina muistuttanut ala-asteen pihojen välituntiselkkauksia. Yksi haukkuu, toinen pahastuu ja lopulta selvitellään. Tuomarin roolin ottanut media ei välttämättä ole paras välituntivahti.

Draamailu tuo toki jännitystä politiikkaan, mutta väärällä tavalla. Kuten monet poliitikot ovat harmitelleet, puolueiden ja henkilöiden välinen piikittely ja pöyristely vievät huomiota politiikan asiasisällöistä. Niistä tärkeistä ja tylsistä asioista, joista puhutaan muutenkin liian vähän.

Ville Blåfield kirjoitti hyvin Helsingin Sanomissa viime viikolla. Hänen mukaansa harkitsemattomia möläytyksiä ei pidä tulkita tieten tahtoen väärin. Aina saa ja voi kysyä tarkentavia lisäkysymyksiä, jotta todellinen sanoma pääsisi perille. Jaakko Heinimäki taas teroitti osuvassa puheenvuorossaan, ettei korrekti puhe tai vääristä sanoista pidättäytyminen tarkoita moraalin kannalta vielä mitään. Sanat ovat vain sanoja, eikä arvomaailma taktikoidulla puhumattomuudella parane.

Minun mielestäni kaikki tiivistyy kieleen. Sen sijaan, että kansanedustajille jaetaan ohjenivaskoja ja kiellettyjen sanojen luetteloja, riittäisi aikuisille retoriikan ammattilaisille yksi teesi: tarkoita, mitä sanot.

Työpaikassa, joka on pullollaan työntekijöitä kirjaimellisesti laidasta laitaan, on vain yksi yhteinen työkalu. Se on kieli. Tai no, itse asiassa kaksi työkalua, kun on kaksi kieltä, mutta saivartelu sikseen. Pointti on se, että jos ja kun työkavereiden aatteita on vaikea ymmärtää oman arvomaailman pohjalta, pitää voida luottaa siihen ainoaan jaettuun työkaluun.

Kieli on sopimus siitä, mitä sanat tarkoittavat. On yhteisen sopimuksen halveeraamista sanoa jotain, jolla on selkeä sovittu merkitys, ja myöhemmin vedota sanoman vastaanottajien ymmärtämättömyyteen.

Kielenkäytön eri tyylilajit, kuten sarkasmi, ironia ja satiirinen puhe ovat huonoja keinoja saada viestinsä selkeästi perille. Vertauskuvat synnyttävät kuulijoissa kirjavia mielikuvia. Monipuolinen ja lennokas puheenparsi on ihastuttavaa kielen rikastuttamista, mutta kielellä kikkailu värittää asiasisältöjä.

Politiikka on ammatinvalintakysymys. Jos haluaa pakinoida, kärjistää, höpöttää tai laskea leikkiä kannattaa vaihtaa alaa. Esimerkiksi kolumnistin hommassa niitä saa harjoittaa. Eduskunnassa sen sijaan pitäisi tehdä vaikeita päätöksiä erimielisessä porukassa. Hommaa helpottaa, jos puhutaan samaa kieltä.

Armoitetut poliitikot, tarkoittakaa mitä sanotte.